Sisältömoduulit

Ilman paino riippuu sen tiheydestä. Ilmamassan tiheyteen taas vaikuttaa sen lämpötila. Kylmempi ilma on tiheämpää kuin vastaava lämmin ilma ja siksi myös painavampaa. Nolla-asteinen ilma voi olla noin seitsemän prosenttia painavampaa kuin kaksikymmentäasteinen, vaikka emme sitä juuri huomaa.

Ukkoset esiintyvät Suomessa yleensä kesällä ja lämpimällä säällä. Niiden aikana ilma siis on pikemminkin kevyttä kuin painavaa. Ukkosella raskaalta tuntuva sää ei johdu ilmamassan painosta vaan siitä, että ilmassa on paljon kosteutta eli vesihöyryä. Koska vesihöyry on läpinäkyvää, emme näe sitä, mutta aistimme sen ihollamme.

Kosteassa ilmassa iholta ei haihdu nestettä samalla lailla kuin viileämmässä tai kuivemmassa, mikä voi tehdä olosta tukalan. Mitä lämpimämpää ilma on, sitä enemmän sen seassa voi olla vesihöyryä. Samasta syystä kostea ilma yhdistettynä hellelämpötiloihin tuntuu tukalalta myös ilman ukkosen uhkaa.

Hellesäällä kosteudesta johtuvasta tukaluudesta myös varoitetaan Suomessa sääennusteiden yhteydessä.

Siilin piikkien lukumäärä riippuu yksilön iästä ja koosta.

Siilit syntyvät piikittöminä, mutta vastasyntyneen poikasen ihon alla piilottelee jo satakunta pehmeää piikkiä. Jo muutamassa tunnissa syntymästä piikit alkavat kovettua ja kohota esille ihon läpi. Kuivuttuaan poikasen piikit ovat teräviä, mutta joustavampia kuin emon piikit.

Poikanen oppii pörhistämään piikkejään noin viikon vanhana. Pian sen jälkeen se osaa jo mennä piikikkäälle kerälle. Emo vieroittaa poikasensa noin viiden viikon iässä, jolloin poikasella on noin 3 500 piikkiä. Siilin kasvaessa kokoa myös piikkien määrä kasvaa täysikasvuisella isolla siilillä voi olla jopa 7 000 piikkiä.

Piikit uudistuvat siilien elämän aikana: uusia kasvaa, kun vanhoja tippuu pois. Siili ei kuitenkaan pudota piikkejään yhdellä kertaa vaan silloin tällöin yksitellen.

Piikeissä on ruskean, keltaisen ja valkean värisävyjä, mikä tekee siilin värityksestä kirjavan.

Ei ole selvää rajaa sille, mistä taivas alkaa ja mihin se loppuu. Voimme kuitenkin ajatella taivaan olevan siellä, missä lentokoneet lentävät, noin 10 kilometrin korkeudessa.

Tämä on suunnilleen yhtä kaukana kuin horisontti katsottaessa rantakalliolta taivaanrantaan.

Horisonttiin katsoessa meren aallot, saaret ja niissä olevat puut ja talot kertovat ihmisen näköjärjestelmälle tietoa etäisyydestä. Ihmisen näköjärjestelmä osaakin automaattisesti ottaa huomioon tuttujen esineiden ja asioiden koon etäisyyksiä arvioidessa.

Kun katsomme päivällä kirkkaalle taivaalle, niin meillä ei ole vastaavia vertailukohtia, jota käyttäisimme etäisyyden arviointiin.

Taivaalla näkyvät pilvet voivat vaikuttaa siihen millä etäisyydellä taivas näyttää olevan, mutta koska emme oikeasti tiedä minkä kokoisia pilvet ovat suhteessa meille tuttuihin asioihin, niiden etäisyyden arviointi on vaikeaa ja ne voivat tuntua olevan todellista lähempänä.

Yötaivaalle katsoessa ilmiö korostuu. Tähtitaivas voit näyttää olevan lähellä, vaikka todellisuudessa tähdet ovat valtavan kaukana. Koska emme tiedä minkä kokoisia tähdet oikeasti ovat, niin näköjärjestelmämme yrittää arvata niiden koon ja luo sen avulla väärän tulkinnan niiden etäisyydestä.